Yhden yön yövyimme Wind Cave’n kansallispuiston leirintäalueella (Rapid City’n lähistöllä) teltassa. Systeemi on sellainen, että portilta otat kirjekuoren, kirjoitat siihen pyydetyt tiedot ja pudotat 12 dollarilla täytetyn kuoren lukolliseen laatikkoon. Ehkä kaikilla alueilla ei joka iltaista tarkistusta edes ole, mutta täällä vahdit kiersivät illalla tarkistamassa, että jokaisella oli kuoresta jäävä vastakappale leripaikkansa kohdalla kepissä.
Maisemat vaihtelevat...
...pääosin South Dakotan halki ajettaessa on näyttänyt hyvin vihreältä ja melko tasaiseselta....
tosin täälläkin vihreä tasaisuus vaihtui välillä kuin veitsellä leikaten...rotkoiksi ja erämaaksi
Meinasimme jäädä em. leirintäalueella kahdeksi yöksi, mutta kun aamulla heräsimme vesisateeseen, käärimme telttamme kasaan ja hyppäsimme autoon. Olimme illalla jutelleet erään kalifornialaispariskunnan kanssa ja he olivat antaneet vinkin, minkä tien varressa näkee varmasti preeriakoiria. Niinpä liian varhaisesta heräämisestä silmät sikkurallaan lähdimme jahtaamaan noita otuksia. Ja aluksi… ”täällä mitään preeriakoiria ole”…, ”ei voi olla totta, niitähän on joka puolella!” …Tuhansia.
Preeriakoirat kaivavat niityt täyteen koloja...
...ja eivät ole karjatilallisten suosiossa, koska syövät myös mieluusti mehevimmät apilat
Hiukan muistuttaa poroa ...(?)
Kun kauriita, preeriakoiria ja biisoneita oli ihmetelty riittävästi lähdimme ajamaan Black Hillsin alueelle katsomaan neljän Yhdysvaltain presidentin kallioon hakattuja päitä. Matkalla pysähdyimme tietysti ostamaan aamukahvit jostakin kahviosta, sillä täällä saa oikein hyvää kahvia!, kaivoimme leivät kylmälaukusta ja nautimme matkanteosta. Tie oli yhtä kiemuraa ja Jouni-paran pääkin meni ihan kiemuralle, kun pysähdyimme juttelemaan harrikkaporukan kanssa; mopedi pitäisi nyt ihan heti saada….ovat täällä niin halpoja 
hmm...No...onhan ne...
Ajelemassa mukavia mutkikkaita pikkuteitä...
Kelit vaihtelevat niin nopeasti, ettei tahdo perässä pysyä. Näinä muutamina päivinä on ollut yli 30 asteen hellettä, pakkasyötä ja kaatosadetta ukkosmyrskyineen. Maisemallisesti ei voi muuta kuin ihmetellä, miten paljon täällä on tyhjää tilaa. Amerikkalaisittain pienehköä mäkeä riittää silmän kantamattomiin, South Dakotassa lähes kaikkialla on ollut vain vihreää – toisin kuin etelämpänä, missä oli hiekkaa, kalliota ja lähinnä piikkipensasta kasvavaa maata.
Poikkesimme myös Deadwoodin kaupungissa tutustumassa lännen historiaan ja saluunoihin...tässä saluunassa oli tunnelmaa...purut lattialla ja monenlaista räpellystä roikkumassa...
saluunan pokeripöytä...
Deadwoodin pääkatua
Kävimme Badlandsin luonnonpuistossa, mutta se ei nyt noiden aiempien puistojen jälkeen tuntunut oikein miltään. Elli, joka on ikuinen eläinten bonggaajaluonne, halusi nähdä jonkin puistossa elävän kettukoiran ja piikkisian. Silmät tarkkana maili toisensa perään ja vihdoin:
”Jarruta! Tuossa makasi piikkisika, varmasti oli jäänyt auton alle, kun makaa kuin raato tien poskessa… tai jos sekin leikkii kuollutta, kuten mäyrä…, täytyy olla varovainen…”
Jouni peruuttaa, katsoo ja nauraa, että tuosta piikkisiasta täytyy kyllä ihan ottaa valokuva…
...kaikenlaisia elukoita on siis bongattu ja nähty ihan tolkuttomasti...tässä "piikkisika"
ellijouni
jaana Saarinen sanoi,
31.05.2010 klo 21.39
WAU! täytyy myöntää etten tiennyt noista luonnon oikuista
on se luonto vaan kaunis ja ihmeellinen muuallakin kuin suomessa 
ellijouni sanoi,
03.06.2010 klo 1.53
Terveisiä vesisateesta!
Kukapa näistä maailman kaikista ihmeistä voisi tietääkään. Ja vaikka tietäisikin, niin niiden käsittäminen on vaikeaa ennen kuin on paikan päällä käynyt. Monta kertaa olen tässä huokaissut, että kyllä on tullut nyt nähtyä monenmoista ihmettä. Maailma on ihmeellinen… Monta mielenkiintoista kohdetta jää tietysti myös näkemättä. Minua harmitaa esim. se, että en nähnyt eteläisen Arizonan kaktuksia. Mutta ei voi mitään, joskus toiste tai ei sitten koskaan.
Tavataan viimeistään elokuussa!
Terveisin Elli